Nyt ja huomenna

Tämä ja tulevaisuuden yhteiskunta ahdistaa. En voi sanoa onko se aina ahdistanut, koska lapsena tuollaisia ei onneksi osaa ajatella. Elämän täyttää leikki ja kaikki näyttää yhtäaikaa mustavalkoiselta ja värikkäältä. Ahdistus on silti ollut vähintäänkin alitajuntaista jo kauan sitten. Pintaan se alkoi tulla, kun tajusin, että maailma pyörii materialismin ja vertailun ympärillä. Maalaisjärki alkaa olla niin sanotusti vanhanaikaista. Pyritään vain siihen että näytetään yksilöllisiltä, mutta joka loppujen lopuksi onkin massaa. Vertaillaan itseä muihin syömisessä, pukeutumisessa, älykkyydessä, ajatuksissa. Paineet ovat kovia. Ja tottahan se on, että ihmisiä arvostellaan koulutuksen ja ulkonäön perusteella. Mikään ei saa särähtää korviin ja silmiin esimerkiksi työhaastattelussa. Tietenkin pitää muistaa, että itsestä huolehtiminen ulkoisesti ja sisäisesti on kohteliaisuutta muita ja itseä kohtaan, mutta vaatimuksia satelee jo aivan liikaa. Useimmat ihmiset eivät pysty suodattamaan kaikkea *piip*, mitä jokapaikasta satelee piilona tai ihan näkyvästi. Ja joita ei millään voi kaikkia yhdistää. Minun selviytymiskeinoni kaikkea vastaan on ollut ja on tälläkin hetkellä se kuuluisa mennyt aika. Silloin ihmiset pärjäsivät yksinkertaisilla arvoilla ja ajatuksilla, jotka lähtivät itsestä. Juurille palaaminen ja suvun menneisyydestä kyseleminen antaa paljon. Joillakin se lujittaa minä-kuvaa, joillakin ei niinkään. Yhteys aikuisiin opettaa kunnioittamista ja asioiden ajattelua uudesta näkökulmasta. Eivät aikuiset ole kalkkiksia. Nuoret eivät vain tiedä kaikkea. Ehkä ei tarvitsekaan kiinnostua siitä, miksi vanhemmat tai joku muu aikuinen ajattelee noin, mutta siitä on hyötyä. Tästä aiheesta voisi jaaritella vaikka kuinka monta päivää ja parhaat ajatukset tulevat aina kun paperia ja kynää ei ole ulottuvilla. Mutta. Muistakaa ajatella omilla aivoilla, vaieta joskus ennen kuin puhutte. Ja ajatelkaa muita. Se on unohtunut.