Arkista rakkautta

Koen aika ajoin silmänräpäyksen kestäviä hetkiä, jolloin onni käy minussa todella syvästi. Eräänä aamuna kävellessäni allapäin talvipakkasessa, aamuruuhkan keskellä, tajuntaani iski suuri pohjaton onnen tunne, kun muistin miten paljon rakastankaan perhettäni. Se tunne kävi mahanpohjassa asti ja tunsin niin suurta rakkautta ja ikävää, että mieleni teki itkeä siinä keskellä kaupungin harmautta. Ilman perhettäni en olisi tässä, en tietäisi kuka olen ja mistä tulen. Mutta minä tiedän, ja se jos mikä on onnea. Tänään siivotessani kotiani tajusin, miten paljon rakastankaan Suomea. Olin juuri katsonut HS:n sivuilta vanhoja kuvia Suomesta ja kuuntelin parhaillani Ankia. On ihanaa tuntea häivähdys siitä, mitä on olla suomalainen ja millaisia me olemme. Sen voi kuulla laulujen sanoista, maistaa perinteisistä ruoista, nähdä vanhoista valokuvista ja kuulla pienistä lauseista. Me haaveilemme usein muista kulttuureista ja toivomme olevamme jossain ihan muualla. Mutta paljon kaunista on myös täällä, pimeässä Suomessa, jolla on historia ja kerrottavaan ihmistarinoita laidasta laitaan. Muita onnen hetkiä on, kun musiikki menee ihon alle, ja maailmassa ei ole sillä hetkellä muuta kuin sinä ja musiikki. Tai kun tiedostaa kaiken kauniin ympärillään. Onnea on, kun saa tuntea erilaisia tunteita: herkkiä, rumia, kauniita, hassuja, itkettäviä ja rakkaudentäyteisiä. Silloin tuntee elävänsä.