Jos minulta kysyttäisiin, mitä mieltä olen nykymusiikista, vastaisin etten pidä siitä. Nykymusiikki on joukko läpihuudolta kuulostavia biisejä, joissa ei ole tunnetta eikä rytmiä. Niiden tahdissa ei voi tanssia. En tiedä, onko niiden tarkoitus masentaa masentunutta kansaa entisestään, mutta eivät ne ainakaan piristä. Musiikinhan on tarkoitus innostaa, tehdä iloiseksi, nostaa meidät hetkeksi suosta ja saada parhaimmillaan euforiaan. Ennen kaikkea musiikin pitäisi antaa meille iloa ja helpotusta, eikä masentaa ja laiskistaa.
Katsoin eilen todella innostavan ja jalkoja vipattavan teema-illan Yle Teemalta. Ohjelmassa oli ensin dokumentti "soulin kummisedästä" James Brownista ja myöhemmin elokuvaversio Zairen musiikkifestivaaleilta vuodelta 1974. Festivaalit järjestettiin samaan aikaan Muhammad Alin ottelun kanssa. Kyseessä oli siis jonkinlainen mustan väestön kokoontuminen ja voimien yhdistäminen. Zairen festivaalia oli hienoa seurata, ihmisen eläytyivät, siis uskalsivat eläytyä välittämättä kameroista, kuuluisista esiintyjistä ja ohimoilta valuvasta hiestä. He menivät mukaan musiikkiin; sulkivat silmänsä ja unohtivat kaiken muun. Sanomattakin on selvää, että ennen kaikki oli aidompaa, tai korrektimmin sanottuna "eri tavalla aidompaa".
Pidän todella paljon tanssittavasta musiikista (yhtään väheksymättä ei-tanssittavaa musiikkia) ja tämän jos minkä aikana teki mieli tanssia! Oli kuitenkin jo niin myöhä, että tyydyin mielikuvatanssiin, heh.
Mielestäni parhaimpia esiintyjiä festivaaleilla oli Bill Withers, B.B King, the Crusaders, Miriam Makeba sekä James Brown.
No comments:
Post a Comment