Tämän haluan nähdä seuraavaksi:

Valitsen usein mieluummin vakavan draaman (traagiset elämäkerrat ovat parhaita!) kuin keveän komedian, mutta Youth of revoltin kohdalla teen poikkeuksen. Jos elokuva muistuttaa vähänkään elokuvaa Juno, niin tulen rakastamaan sitä. Paitsi että Junokaan ei olisi ollut mitään ilman Michael Ceraa, joka antaa tällekkin elokuvalle suurimman syyn katsoa! Ihastuin Ceran hillittyyn ja luontaiseen huumoriin, joka toimii parhaiten vähän oudon tai hiljaisen roolissa. Juno ja toivottavasti tämäkin ovat juuri sellaisia komedioita, jotka uppoavat minuun. Elokuvaa on kehuttu paljon, ja jo näistä kuvista huokuu sellainen tunnelma, että kyseessä on katsomisen arvoinen leffa. (Leffan traileri oli muuten hillittömän hauska ilman ääntäkin.)

" C.D Paynen kulttisarjaan perustuva värikkään räävi, mutta sympaattinen elokuva ääliöaikuisten ympäröimän Nick Twispin elämästä. Nick rakastuu palavasti upeaan Sheeniin, mutta tytön perhe, etäisyys ja poikaystävä pitävät parin erossa. Ongelmia oikomaan Nick luo viekkaan, viiksekkään ja itsevarman sivupersoonan Francoisen, jonka ohjaksissa asiat kuitenkin mutkistuvat entisestään."

Transsitila

Olen elänyt syyslomasta lähtien jonkinlaisessa transsitilassa, joka sai alkunsa katsottuani muutamaan kertaan Ganesin. Remu Aaltosta näyttelevä Eero Milonoff teki huikean roolisuorituksen ja toi itsestään esiin uskomattoman karisman ja voiman. Lainasin muutaman muunkin Milonoffin elokuvan ja ihastuin lopullisesti. Eero Milonoff on kaikkea muuta kuin täydellinen babyface, mutta persoona on sitäkin komeampi. Eikä pahitteeksi tietenkään ole, että komeudesta ja hauskuudesta on kolme esimerkkiä lisää, nimittäin Eeron veljet ja että isä on KOM-teatterin taiteellinen johtaja. Kiitos kolmen Ganes-katselukerran aloin ymmärtää jotain itse Hurriganesinkin syvimmästä olemuksesta. Elokuva-Cissen sanoin "Ei se mitä sä sanot, vaan miten sä sen sanot." Lause kumoaa vanhan ajatukseni "Mitä ideaa on lauluissa, joiden sanoissa ei ole ideaa." Kyseessä on siis harvinaisen antoisa asenne-elokuva. Ehdotan myös lukemaan Milonoffin veljesten haastattelun, joka valottaa jotakin heidän elämästään.

Yhteiskunnallisia rakkauslauluja

Aulikki Oksanen, Kirsti Wallasvaara ja Kristiina Halkola.

Kirsti Wallasvaara Pekka Autiovuori, Eero Melasniemi ja Kristiina Halkola. Kristiina ja Eero ovat naimisissa ja heidän neljästä lapsestaan tunnetuimmat ovat näyttelijä Vilma ja muusikko Joel Melasniemi.

Olen täysin hullaantunut Mikko Niskasen kolmeen elokuvaan. Käpy selän alla, Asfalttilampaat ja Lapualaismorsian ovat suomalaisen elokuvan suosikkejani. Niissä on omanlaisensa verkkainen tunnelma, jota ei muissa elokuvissa ole saavutettu. 1960-luku, välittömät jalat maassa -tyypit ja vasemmistolaisuus saavat minut kaipaamaan aikaa, jota en ole konkreettisesti elänyt. Käpy selän alla ilmestyi vuonna 1966 ja siitä tuli aikansa kultti, sillä se rikkoi perinteisiä kaavoja kuvatessaan ensimmäisenä nuorten elämää realistisesti ja häpeilemättä. Asfalttilampaat taas tunnetaan kotimaisen elokuvan koskettavimpana rakkaustarinana, jota se yksinkertaisuudessaan onkin. Otsikko viittaa juuri elokuvissa käsiteltäviin aiheisiin ja läpi elokuvien kuuluuvaan musiikkiin.

Elämäni elokuvat

Javier Bardem (Ramon Sampedro) yhdessä Belen Ruedan (Julia) kanssa elokuvassa Meri sisälläni.

Katsoin tänään elämäni toiseksi parhaan elokuvan. Meri sisälläni on tositapahtumiin perustuva tarina miehestä, joka ensimmäisenä espanjalaisena anoo julkisesti eutanasiaa. Mies on ollut kolmekymmentä vuotta vuoteenoma ja haluaa kuolla, pystymättä kuitenkaan itse tekemään itsemurhaa. Tarina on kerrottu kauniisti ja taidokkaasti. Myötäelin koko elokuvan ajan henkilöiden tunteet, sillä ymmärsin niiden pohjan. Yksi harvoista elokuvista, joiden aikana olen itkenyt. "Sillä elämän pitäisi olla oikeus, ei velvollisuus." Ramon Sampedro

Paras koskaan katsomani elokuva on Frida. Frida kertoo taiteilija Frida Kahlon (1907 - 1957) tarinan, joka oli täynnä ahdistusta ja rakkautta. Täydellisen tästä elokuvasta tekevät taiteelliset ja vahvat ihmiset, Meksiko ja sen värit, musiikki, tunnelma, jossa elämä ja kuolema ovat vastakkain sekä tietenkin Frida itse, joka eli elokuvassa kuvaillun elämän.

Lahjakkuus

Heath Ledger (1979-2008). Komea ja rakastettava näyttelijä, jonka olemus huokuu jotain käsittämättömän puoleensavetävää. Kesti tähän päivään asti ihastua persoonaan, vaikka Brokeback mountain on nähty jo aikaa sitten. Käänne elokuva oli Ned Kelly (toiseksi viimeinen kuva). Elokuvassa Heath tekee hahmosta omanlaisensa ja saa katsojan täysin valtaansa lainsuojattomana irlantilaisena, joka joutuu tappamaan lähimmäistensä vuoksi. Kuoltuaan nuorena Heath Ledgeristä tulee väistämättä suurempi arvostuksen ja ihailun kohde, kuin hän oli eläessään. Mutta niin kuin sanotaan, ihmisen tai asian merkityksen tajuaa vasta sen menetettyään. Ja viimeistään nyt Heath ansaitsee tulla näkyväksi kaikille.

West side story

Elokuvan suosikkiparini Anita ja Bernardo.

Rita Moreno (Anita) ja George Chakiris (Bernardo) voittivat rooleistaan parhaan sivuosan Oscarit.

Rita Moreno, joka loisti roolissaan mielestäni Natalie Woodia paremmin.

Natalie Wood on näytellyt myös James Deanin kanssa elokuvassa Nuori Kapinallinen. Tässä kohtaa olisin mielelläni vaihtanut paikkaa Natalie Woodin kanssa.

Natalie Wood näytteli West side storyssa pääroolin Mariana.

Katsoin West side storyn, joka lukeutuu varmasti kuuluisimpiin ja arvostetuimpiin musikaaleihin kautta aikojen. Elokuva valmistui vuonna 1961 ja se on nykyajan latinokortteleihin sovitettu versio Romeosta ja Juliasta. Romeon ja Julian, tässä tapauksessa Marian ja Tonyn tarina tosin oli vähän liian sliipattu minun makuuni. Ehkä se oli tarkoituskin, mutta harmittaa jos elokuvaa kantavan rakkaustarinan päähenkilöt ovatkin tylsiä tai muuten epäkiinnostavia. Silloin elokuva on helposti omalta osalta pilalla. Ei kuitenkaan tällä kertaa, sillä elokuvassa oli myös toinen rakkaustarina. Anitan ja Bernardin, joka oli vähäeleisempi, mutta silti merkittävä. Latinopari pelasti minun elokuvani. Muutenkin elokuva oli taidokkaasti ja erikoisesti toteutettu, joten loppujen lopuksi pidin elokuvasta todella paljon. Ehkä sitä ei sittenkään turhaan kutsuta unohtumattomaksi ja vertaistaan etsiväksi musikaaliksi.

Muissa maailmoissa

Kesäloma on alkanut rentoutumisen ja lukemisen merkeissä. Viikonloppuna auringon lämmittäessä pitkästä aikaa otin aurinkoa lukien samalla William Goldingin Kärpästen herraa sekä Leena Landerin Käskyä. Tämän päivän olen ollut aivan Käsky - teoksen maailmoissa. Aloitin historiaan sijoittuvan kirjan eilen ja luin sen jo samana päivänä loppuun, vaikka kuinka yritin säästellä nauttiakseni siitä muinakin päivinä. Käsky on Täällä pohjantähden alla - teoksen kanssa parhaimpia lukuelämyksiä, joita minulla on ollut. Hassua sinänsä, sillä molemmat liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin. Käsky pakottaa useassa kohtaa pohtimaan tarkemmin ja vaatii palaamaan yhä uudestaan edellisille sivuille. Se on myös ainoita kirjoja Täällä pohjantähden alla- teoksen kanssa, jotka joskus haluaisin lukea uudestaan. Käsky on lyhykäisyydessään tarina valkoisen jääkärin ja punaisen naissotilaan välille syntyneestä rakkaudesta, kolmiodraamasta ja ajasta, jolloin aatteiden puolesta taisteleminen synnytti kuolemaa, vihaa ja katkeruutta. Kirja ei ole helppo, mutta se on erilainen.

Tänään katsoin elokuva - version kyseisestä teoksesta ja pakko myöntää, että kirja on elokuvaa antoisampi. Eipä silti, elokuva vahvisti alkuperäistä tekstiä, sillä sen kauniin karu kuva ei heti unohdu. Kiitos siitä, että päätin lainata kirjan ja elokuvan, kuuluu Samuli Vauramolle, jonka komeuden takia kiinnostuin ensin elokuvasta ja myöhemmin itse aiheesta.

Karisma

Adrien Brody - Jos on aikaa vain yhteen, katso elokuva Pianisti

Robert De Niro - Katso elokuvat Kummisetä 2 ja Taksikuski

Daniel Craig - James Bond elokuvissa Casino Royale sekä Quantum of solace

Adrien Brody on sellainen. Robert De Niro on sellainen. Daniel Craig on sellainen. Heitä kaikkia kuvaa yksi sana, joka kumoaa komeuden ja menestyksen. Karismaattinen. Karisma on valkokankaalla ja oikeassa elämässä usein komeuttakin tärkeämpää, sillä se tuo esille ihmisen syvimmän olemuksen tehden hänestä kiinnostavan ja jopa salaperäisen. Karisma on kiehtova ja mielenkiintoinen katsoa.

Adrien Brody on mielestäni karismaattinen, sillä hän on ujolla tavalla röyhkeä mutta samalla surumielinen. Daniel Craig on no, täydellinen Bond. Robert De Niro on jäänyt mieleeni nuorikasvoisena ja vaarallisena mutta samalla perhettään ja naistaan puolustavana miehenä. Mielikuvani on peräisin elokuvasta Kummisetä, jossa De Niro eläytyi nuoren Vito Corleonen rooliin. Niimpä niin. Ehkä näyttelijöiden karisma on peräisin rooleista, jotka leimaavat heidät usein täydellisen epätäydellisiksi hahmoiksi. Mutta tarvitseeko meidän tunteakaan heitä oikeasti. Yksi elokuvien tehtävistähän on antaa ihmisille aihetta suuriin tunteisiin ja mielipiteisiin.

Kate Winslet

Kate Winslet on nykyään yksi suosikkinäyttelijöistäni. Tarkemmin sanottuna ihailen ja arvostan häntä, niin hyvin kuin tuntematonta vain voi. Näin Kate Winsletin ensimmäisen kerran arvatenkin elokuvassa Titanic, jonka jälkeen hänen nimensä ei ole ollut kenellekään tuntematon. Sen jälkeen elokuvissa Iris ja Finding Neverland, jotka jatkoivat vakuuttavien roolien sarjaa. Pidin häntä kuitenkin vielä silloin vain näyttelijöinä muiden joukossa. Tänä vuonna Kate nousi unohduksista, kun katsoin pätkän Oscareista ja huomasin, että Kate Winslet näyttelee peräti kahdessa elokuvassa pienen hiljaiselon jälkeen. Nämä elokuvat sattuivat olemaan sieltä mielenkiintoisimmasta päästä vuoden 2008 elokuvista. Kummankin elokuvan juoni kiinnosti minua ja Kate oli palkattu jälleen vakuuttaviin rooleihin. Näiden jälkeen kiinnitin huomiota Winsletin ulkonäköön. Hän oli vanhentunut hieman, mutta kauniisti. Hän hehkui itsevarmuutta ja rauhallisuutta. Jokin aika sitten kuin pisteenä ii:n päälle luin vielä Oliviasta haastattelun, jossa annettiin Katesta inhimillinen ja hyvällä tavalla arkinen kuva. Ei siis mikään turha julkisuudenkipeä ihminen. Vaikka en ole vielä katsonut Oscareissa ehdolla olleita elokuvia Revolutionary road (ylin kuva) ja The Reader, tiedän, että ne jäävät mieleen.

Viikonloppu

Tulin juuri kotoa kotiin, eli vanhempien kotoa ikiomaan kotiin. Loma alkaa olla ohi ja sitä kesti juuri sopivasti. Viikko vielä niin paino olisi alkanut jo nousta:D Loman alkaessa olin siskolla yhden yön ja yritin leikkiä siskon poikien kanssa huonolla menestyksellä. Minä kun luulin että en ikinä menetä mielikuvitustani leikkimistä varten. Toisin kävi (!)

Loppuloma meni kotona ihanan hitaasti. Lainasin kirjastosta elokuvia kuten Saturday night fever, Paholainen pukeutuu pradaan, Ilonen talo, Minun afrikkani ja Rosemaryn painajainen (kuva). Näistä parhaiten jäi mieleen ehdottomasti Ilonen talo, joka pohjautuu omaelämänkertaan ja sijoittuu 70-80-luvulle. Kertoo aika raa'an tarinan sisarusten elämästä, joiden isä tappaa itsensä mielenterveysongelmien takia ja äiti on alkoholisti. Rosemaryn painajaisen lainasin kolmesta syystä: Roman Polanskin ohjaus, 60-luvun tuotantoa ja klassikko-elokuva, joka jokaisen pitäisi kyllä katsoa. Ihana leffa:D

Kävin myös hiihtämässä ja remontoimassa vähän mummuni asuntoa, joka sisälsi tapettien irrotamista, kittaamista ja maalaamista. Enempää en ehtinyt, vaikka mielessä kävi kyllä kysyä ns. remonttilomaa koulusta. Juupajuu, remonttia tehdessähän se toinen viikko olisikin mennyt.

Käpy selän alla

Vihdoin perjantai! Viikot menee kamalan äkkiä ja tuntuu niinku hiihtolomaan ois enää muutama päivä. Koulu loppu tänään jo puol 12, jonka jälkeen söin koulussa ja sen jälkeen lähin ostamaan perjantaikarkit. Ku pääsin kotia, vaihoin äkkiä päälle rennommat vaatteet ja laitoin pyörimään elokuvan Käpy selän alla. http://www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi/site/index.php?option=com_content&task=view&id=61&Itemid=75 Ihana elokuva, katoin sen kaks kertaa peräkkäin siitäkin syystä etten ekalla kerralla kuullu mitään karkin mussutuksen lomasta ja suomalaisissa elokuvissa ku puhutaan niin hyvin artikuloiden! Lainasin tuon elokuvan kirjastosta. Lainasin kirjastosta myös Stanley Kubrickin Hohdon, jonka usea varmasti tietää. Hohdon lainasin "kerrankin katson sen kunnolla" -ajatuksella. Oon katsonut elokuvan aiemmin ainakin kolmesti mutta niin pätkittäin ettei siitä ole jäänyt oikein kokonaista kuvaa. Sellaista siis kirjastosta.

Mitä ihmettä sitä keksis muuta tänä viikonloppuna? Omassa kodissa on paljon mukavampaa viettää aikaa kun lapsuudenkodissa, mutta kauhean vaikea keksiä tekemistä kun ei tunne vielä ketään oudolla paikkakunnalla. Toisaalta olen aina pitänyt hiljaisuudesta, on aikaa ajatella kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ehkä niitä tuttuja ja ystäviä tulee sitten ajan kanssa ja on mulla onneksi kämppäkaverina paras ystävä, joka pelastaa monta hetkeä:)